Siirry pääsisältöön

Esihistoriallinen aika Baltian maissa: Viron, Latvian ja Liettuan historia


Baltian mailla tarkoitetaan Itämeren (Baltic sea) rannikon kolmea valtiota: Viroa, Latviaa ja Liettuaa (Wikimedia Commons)

Baltian maiden historiasta puhuttaessa täytyy ottaa huomioon, että itsenäisinä kansallisvaltioina ja kansallisuuksina ne ovat varsin nuoria. Samalla tavoin kuin keskiajan suomalainen saattoi määritellä itsensä hämäläiseksi tai karjalaiseksi, olivat baltian maiden ihmiset esimerkiksi liiviläisiä, kuurilaisia, seelejä tai virolaisia (nykyisen Viron pohjoisosat). Itseasiassa suomen ja baltian alueen historiassa on hyvin paljon yhtenevyyksiä ja jos tunnet Suomen esihistoriaa, pystyt melko hyvin kuvittelemaan myös esihistoriallisen ajan elämää nykyisen Baltian alueella. 

Nykyään Viro, Latvia ja Liettua voidaan jakaa esimerkiksi kielen perusteella suomalais-ugrilaiseen kielikulttuuriin (Viro) ja indoeurooppalaiseen kielikulttuuriin (Latvia, Liettua). Geneettisesti jako ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen ja perimältään baltian maat ovatkin erittäin lähellä toisiaan ja lähempänä Itä-Euroopan slaaveja ja keski-eurooppalaisia kuin suomalaisia. Millaisten vaiheiden kautta tähän tilanteeseen on tultu? Keitä ovat historialliset baltit? Miksi Viro on prosentuaalisesti yksi maailman eniten uskonnottomaksi tunnustautuvia ihmisiä sisältävä valtio? Miksi Liettua on katolinen maa, vaikka muut kaksi eivät ole? Mitä yhteistä on venäläisellä Kaliningradin kaupungilla Saksalaisella ritarikunnalla ja virolaisilla? Otetaanpa selvää.

Esihistoriallinen aika Baltiassa (noin 10000 eaa. - 1200 jaa.)


Viimeisimmän jääkauden aikana koko Skandinavia ja Baltia oli jään alla. Mannerjään vetäytyminen Baltian maiden alueelta alkoi noin 18 000 eaa., mutta kesti vielä tuhansia vuosia ennen kuin jää oli vetäytynyt nykyisen Viron korkeudelta. Jään kadottua ja ilmaston lämmettyä noin 10 000 eaa. alueelle alkoi siirtyä ensin eläimiä ja niiden perässä myös ensimmäiset ihmiset. Näistä ihmisistä ei tiedetä paljoakaan, mutta on arveltu, että he olivat riistan perässä muuttavia pienyhteisöjä ja yhteensä heitä oli ehkä muutamia satoja koko alueella. Jään väistyttyä osa näistä vaeltajista kulki myös kauemmas pohjoiseen asuttamaan nykyisen Suomen eteläisiä osia.


Viimeisimmän jääkauden aikana koko pohjoinen Eurooppa oli jopa kolme kilometriä paksun jääkerroksen peitossa. (Wikimedia Commons)

Kivikauden keskivaiheilta (8000 - 4000 eaa.) on erotettu Baltiasta kolme kulttuurialuetta: Pohjoinen Kundan kulttuuri ja eteläiset Swiderianin ja Maglemosen kulttuurit. Nämä eivät kuitenkaan mainittavasti poikenneet toisistaan. Kaikki ihmisryhmät metsästivät, kalastivat ja keräilivät ruokansa. Asuinpaikka vaihteli vuodenaikojen mukaan, mutta samaa leiripaikkaa voitiin käyttää uudelleen seuraavana vuonna. Ainoa kotieläin oli koira ja työkalut valmistettiin, kivestä, luusta ja puusta. Kundan kulttuurialueelta löytyneet luiset harppuunat ja tuurat kertovat kalastuksen ja hylkeenpyynnin merkityksestä pohjoisen Baltian asukkaille. Kalaa ja hylkeitä pyydettiin ravinnoksi ainakin talvisin, jolloin muuta ruokaa oli vähemmän saatavilla.

Nuoremmalla kivikaudella (4000 - 1500 eaa.) kyky valmistaa astioita savesta saapui myös Baltiaan. Tätä tärkeää taitoa tarvittiin esimerkiksi ruoan säilömiseen ja valmistamiseen. Ancylusjärveen (nykyinen Itämeri) oli syntynyt Tanskan salmien kautta meriyhteys Atlantille ja sitä kautta myös uusi tulokaslaji, grönlanninhylje, pääsi leviämään alueelle. Saviastioiden avulla tuo uusi ravinnonlähde saatiin hyödynnettyä tehokkaasti, koska niiden avulla hylkeen rasvaa pystyttiin keittämään, varastoimaan sekä kuljettamaan. Kivikauden lopulla myös ihmisten elinkeinot muuttuivat. Ihmiset alkoivat viljelemään ohraa ja vehnää sekä kasvattamaan eläimiä ravinnoksi. Tämän myötä syntyi myös pysyvämpää asutusta ja näiden keskittymiä, kyliä. Uskonnollisesti merkittävä kehitys oli hautaamistavan vakiintuminen. Vainajat aseteltiin kylkiasentoon ja heille saatettiin laittaa mukaan erilaisia tarve-esineitä. 

Pronssikausi ei tuonut Baltiaan kovin suuria muutoksia. Tinaa ja kuparia ei pystytty tuottamaan paikallisesti, joten pronssiesineisiin oli varaa vain ainoastaan pienellä osalla väestöstä. Niitä vaihdettiin esimerkiksi turkiksiin ja meripihkaan. Kauppaa pronssiesineistä käytiin erityisesti Tanskan ja Etelä-Ruotsin alueelta tulleiden kauppiaiden kanssa. Rannikolla hautausrituaalit muuttuivat pronssikaudella ilmeisesti kulttuurinvaihdon seurauksena, koska siellä yleistyivät vainajien polttohautaaminen ja röykkiöhaudat, joita on löydetty myös Suomen länsiosista.


Kiviröykkiöhauta eli hiidenkiuas Kotkassa (Wikimedia Commons)

Rautakauden alussa (700 - 1 eaa.) elämä säilyi melko samanlaisena, kuin pronssikaudella, mutta toisin kuin pronssia, uutta metallia pystyttiin tuottamaan myös paikallisesti. Etnisesti rautakauden alussa on havaittu kaksi selkeää omaa kulttuurista aluetta: suomalais-ugrilainen väestö pohjoisessa ja baltialainen väestö etelässä. Rautakauden edetessä metallinvalmistustaito kehittyi niin pitkälle, että rautaesineitä pystyttiin tuottamaan yhä enenevissä määrin kaikkiin arjen tarpeisiin. Tämä tehosti esimerkiksi maanviljelystä ja ajanlaskun alun jälkeen onkin havaittavissa selkää väestönkasvua Baltian alueella. Tätä lisäsi vielä entisestään germaanisten heimojen kansainvaellukset, jotka suuntautuivat 100 - 300 -luvuilla itään ja pohjoiseen sekä myöhempinä aikoina skandinaavien (viikingit) sekä idän slaavien levittäytyminen uusille asuinalueille.

Väestönkasvun myötä myös yhteiskunnallista järjestäytymistä tapahtui esihistoriallisen ajan lopulla (800 - 1200 jaa.) Baltian alue oli jaettu eri heimokuntiin ja alueella oli yhteensä 10 - 20 tällaista pientä kuningaskuntaa. Osa näistä joutui välillä maksamaan veroa viikingeille ja tämän takeenä käytettiin panttijärjestelmää. Siinä merkittävien sukujen jäseniä vietiin Ruotsiin ja Tanskaan panttivangeiksi, jotta varmistettiin, että heimot hoitavat veronsa säännöllisesti. Heimokuntien hallintoa hoitivat vanhimmat tai valittu päällikkö. Tärkeät päätökset, kuten osallistuminen sotaretkille, tehtiin yhteisesti käräjillä, jonne saivat osallistua täysi-ikäiset vapaat miehet. Kylien lisäksi tällä ajalla rakennettiin uutena ilmiönä myös maalinnoja korkeille kohdille tai muille helposti puolustettaville luonnonmuodostelmille, kuten saarille.


Saareen Ãraîsin järvelle Latviaan rakennettu rekonstruktio helposti puolustettavasta kylästä (Wikimedia Commons)

Keskiajalla syntyivät Baltiaan myös ammattikunnat ja kaupankäynti järjestäytyi. Kaikkien ei tarvinnut enää tuottaa omaa ruokaa, sillä vakiintunut yhteiskunta tarjosi mahdollisuuden tuottaa erikoistuneita palveluita ja vaihtaa niitä ruokaan. Näin osa väestöstä pystyi esimerkiksi toimimaan päätoimisina seppinä. Myös väkiluku oli kasvanut huimasti parantuneiden elinolosuhteiden myötä ja 1200-luvulle tultaessa koko Baltian väkiluvun arvellaan olleen noin 700 000. Kulttuurisesti elettiin kuitenkin edelleen esihistoriallista aikaa, sillä kirjoitustaito tai kirjoitettu kieli eivät olleet vielä vakiintuneet. Uskonnollisesti baltit olivat edelleen oman luonnonuskontonsa harjoittajia, vaikka lähes koko muu Eurooppa oli jo kääntynyt kristityksi. Vuonna 1054 tapahtunut kirkon jakaantuminen idän ortodoksiseen ja lännen katoliseen kirkkoon toi kuitenkin niin Baltiaan kuin Suomeenkin muutospaineen. Molemmat kirkot halusivat Euroopan viimeiset pakanat niiden vaikutusalueiden välistä omaan etupiiriinsä. Historiallinen aika oli alkamassa.

Kirjallisuutta


Alenius K. Viron, Latvian ja Liettuan historia. Gummerus Kirjapaino Oy, 2000.

Kommentit