Käsittelen tässä tekstissä Venäjän valtion historiaa. En käy sen tarkemmin läpi alueen esihistoriallista taustaa, vaan aloitan 800-luvulta Kiovan Venäjästä, jota voitaneen pitää nykyisen Venäjän esi-isänä (äitinä?). Tämän valtion syntyä edelsi slaavilaisten heimoyhteiskuntien keskinäisen vuorovaikutuksen lisääntyminen itäisen Euroopan alueella. Pohjoismaalaisten varjaagien tekemät kaupparetket Itämereltä Mustalle merelle lisäsivät alueen varallisuutta ja mahdollistivat yhteiskunnallisen eriytymisen, mikä johti pienten ruhtinaskuntien syntyyn.
Kiovan Venäjä
Nestorin kronikka, joka on varhaisin kirjallinen lähde alueelta, kertoo Kiovan Venäjän synnystä seuraavasti: Paikalliset heimot olivat karkottaneet heitä verottaneet viikingit alueelta, mutta eivät päässeet sopuun siitä, kenen pitäisi hallita. Niinpä meren takaa kutsuttiin kolme "russien veljestä", Rurik, Sineus ja Truvor, kuninkaiksi. Legendan todenperäisyydestä ei ole varmuutta, mutta ainakin nimellisesti Rurikia pidetään Kiovan Venäjän ensimmäisenä hallitsijana.
Kiovan Venäjän alueeseen kuului slaavilaisten heimojen lisäksi myös paljon suomensukuista väestöä pohjoisessa. (Wikimedia Commons)
Rurikin kuoltua valtakunta laajeni merkittävästi pohjoiseen.ja sen vaikutusalue etelässä ulottui Mustalle Merelle asti. Kunnianhimoiset kuninkaat, kuten Rurikin poika Igor hyökkäsi jopa Bysanttiin, mutta ei onnistunut lopulta valloittamaan sitä. Sotaretken seurauksena tehtiin kuitenkin sopimus, joka takasi ruseille erilaisia etuoikeuksia kaupankäynnissä Bysantin kanssa. Lisäksi sopimuksen pohjalta rakennettiin Kiovaan ensimmäinen kirkko. Valtiollinen kääntyminen kristinuskoon tapahtui kuitenkin vasta myöhemmin, kun kuningas Vladimir Suuri kastettiin vuonna 989. Bysantin kautta Venäjälle tulivat siis niin ortodoksinen uskonto, kuin kyrilliset aakkoset.
Novgorodin ruhtinaskunta
Kiovan Venäjä hajosi 1100-luvun aikana useaan pienempään ruhtinaskuntaan. Nämä joutuivat kuitenkin taipumaan 1200-luvulla tapahtuneen mongoli-invaasion seurauksena ja yksi toisensa jälkeen ne tuhottiin ja alistettiin pohjoista Novgorodia lukuunottamatta. Hekin kuitenkin joutuivat maksamaan veroa mongolivaltio Kultaiselle Ordalle. Mongolien lisäksi Novgorod joutui sotimaan 1200-luvulla myös ruotsalaisia vastaan. Nämä olivat pikkuhiljaa levittäneet valtansa nykyisen Suomen eteläosiin. Pitkällisen sotimisen seurauksena vuonna 1323 sovittiin ns. Pähkinäsaaren rauhassa näiden valtioiden ensimmäisestä rajasta, joka jakoi Karjalan alueen ruotsalaiseen ja Novgorodilaiseen osaan.
Novgorodin ruhtinaskunnan rajat 1400-luvulla (Wikimedia Commons)
Moskovan suuriruhtinaskunta
1300-luvulla Novgorodin rinnalle alkoi nousta toinen venäläinen mahtitekijä, Moskova, joka joutui käymään useita sotia sekä Liettuaa ja mongoleja vastaan vakiinnuttaakseen asemansa. Kulikovon kentän taistelussa 1380 moskovalaiset onnistuivat aluksi lyömään mongolien Valkoisen Ordan, mutta joutuivat myöhemmin alistumaan jälleen näiden alaisuuteen. 1400-luvulla Moskova kuitenkin vahvistui mongolien vallan heikennyttyä ja laajeni pohjoiseen, missä vuonna 1476 käydyn sotaretken seurauksena Novgorod joutui alistumaan Moskovan alaisuuteen. Kaksi vuotta myöhemmin maa liitettiin virallisesti osaksi Moskovaa ruhtinas Iivana III hallituskaudella.
Moskovan suuriruhtinaskunnan laajeneminen 1300 - 1500 -luvuilla (Wikimedia Commons)
Iivana III kuoltua hallitsijaksi tuli hänen poikansa Vasili III, joka vakiinnutti Moskovan vallan entisillä venäläisalueilla Liettuan valtaamia alueita lukuunottamatta. Hänen jälkeensä hallitsijaksi nousi Iivana IV, joka alkoi ensimmäisenä käyttää itsestään nimitystä tsaari (caesar), joka viittasi Venäjään Rooman henkisinä perillisenä. Iivanan johdolla Venäjä laajeni voimakkaasti itään ja laajensi valtakuntaa ensimmäisen kerran myös Uralin itäpuolelle. Myös ruotsalaisten alaisuudessa oleva osa Karjalasta kiinnosta venäläisiä. Kuningas Kustaa Vaasan kannustamana talonpoikia oli siirtynyt yli itärajan Venäjän puolelle ja rajariidat sytyttivät sodan vuonna 1555. Kahden vuoden sotimisen jälkeen päädyttiin kuitenkin ratkaisemattomaan rauhaan. Tämän jälkeen venäläisten katse kääntyi Baltiaan, jossa kuitenkin ruotsalaiset ja puolalaiset onnistuivat torjumaan näiden valloitusyritykset. Iivana IV tunnetaan historiassa parhaiten hänen lisänimestään Julma. Tämä nimi juontaa juurensa hänen toteuttamiinsa puhdistuksiin, joissa aatelisten pajarien valtaa karsittiin monesti väkivaltaisin keinoin.
Sekasorron aika
1600-luvun alku oli Venäjällä sekasortoista. Useat peräkkäiset katovuodet sekä talonpoikiin kohdistuneet raskaat työverot aiheuttivat työvoiman liikehdintää ja joukkopakoa Uralin takaisiin erämaihin sekä etelän aroille. Noin kolmannes Venäjän väestöstä kuoli tänä aikana nälänhätään, sotiin tai tauteihin. Kaikesta huolimatta talonpoikien ankaraa kohtelua jatkettiin ja vuonna 1607 säädetyllä lailla heistä tehtiin maaorjia, jotka eivät voineet esimerkiksi muuttaa pois kartanonherransa mailta ilman lupaa. Myös valta vaihtui useasti, kun Iivana Julman heikentämät pajarit halusivat vakiinnuttaa vanhan valtansa takaisin. Venäjän vihollisilta, Puolalta ja Ruotsilta ei jäänyt maan heikentynyt sisäpoliittinen tilanne huomaamatta ja nämä valloittivatkin Venäjältä useita alueita itselleen. Lopulta vuonna 1918 muutaman vuoden vallassa ollut tsaari Mikael Romanov sai Puolan kanssa sovitun aselevon jälkeen keskittyä valtakuntansa vakiinnuttamiseen sisäisesti. Pikkuhiljaa 1600-luvun aikana Romanov-suvun tsaarien onnistui vakiinnuttaa Venäjän taloutta Siperian rikkauksien ja köyhien maaorjien avulla. Teollisesti ja teknologisesti Venäjä oli kuitenkin huomattavasti muuta Eurooppaa jäljessä.
Pajarit olivat venäläistä ylimystöä, joiden neuvoston tsaari Pietari I Suuri lakkautti vuonna 1711 (Wikimedia Commons)
Pietari Suuri
Vuonna 1682 venäläiset ruhtinaat asettivat tsaariksi Pietari-nimisen pojan. Tämä ei kuitenkaan ollut edellisen tsaarin poika, joten vallanperimyksestä tuli kiistaa ja hänen kanssahallitsijakseen asetettiin virallinen kruununperijä Iivana. Vuonna 1694 Iivana kuitenkin kuoli ja tuolloin 22-vuotiaasta Pietarista tuli yksinvaltias. Pietari Ensimmäisen valtakauteen asti Venäjä oli ollut melko suljettu länsimaisilta vaikutteilta ja se näkyi lähes kaikessa. Toisin kuin aiemmat tsaarit, Pietari oli kasvanut hovin ulkopuolella ja ehkä siksi oli vähemmän konservatiivinen kuin monet aikalaisensa. 25-vuotiaana nuori hallitsija lähti puolitoista vuotta kestävälle matkalle Eurooppaan, minkä seurauksena hän ihastui länsimaiseen kulttuuriin ja toi mukanaan 750 eri alojen asiantuntijaa uudistamaan Venäjää. Pietari Suuren tekemiä uudistuksia Venäjällä olivat esimerkiksi armeijan länsimaalaistaminen, laivaston rakentaminen Itämerelle, pajarien neuvoston lakkauttaminen, partavero sekä Pietarin kaupungin perustaminen.
Suurena Pohjan sotana tunnetussa konfliktissa Pietari Suuri päätti Ruotsin suurvalta-aseman Itämerellä. Aluksi Ruotsin nuori kuningas Kaarle XII pärjäsi hyvin ja voitti venäläisten lukumääräisesti ylivoimaiset joukot Narvan taistelussa nykyisen Viron alueella. Voittonsa jälkeen Kaarle palasi Keski-Eurooppaan taistelemaan ja venäläiset saivat lyhyen hengähdystauon, jonka he käyttivät tykistönsä uudelleenvarusteluun. Uusin voimin ja voimakkaan laivastonsa turvin venäläiset hyökkäsivät Suomeen ja Baltiaan pakottaen lopulta Ruotsin tekemään itselleen epäedullisen rauhansopimuksen Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1921. Sopimuksessa Venäjä sai suuria alueita Karjalasta ja Baltiasta ja siten vahvan aseman Itämerellä. Suomi kuitenkin säilyi itäosia lukuunottamatta vielä osana Ruotsia.
Pietarin kaupunki rakennettiin soiseen maastoon Nevajoen suulle Suomenlahden itärannikolle. Huonoissa olosuhteissa kuoli eri lähteistä riippuen noin 30 000 - 100 000 rakentajaa.
Pietari Suuren kuoltua hänen seuraajakseen oli ehdolla useita vaihtoehtoja, koska hän ei itse ollut kerennyt määrätä seuraajaansa ennen kuolemaansa. Hallitsijaksi nousi lopulta liettualainen palvelustyttö nimeltä Marta. Väite kuulostaa lähinnä Disney-sadulta, joten on syytä avata sitä hieman tarkemmin, koska se kaikessa hullunkurisuudessaan on totta. Marta oli jäänyt venäläisten vangiksi Marienburgin kaupungin taistelussa Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1702. Tämän jälkeen hän oli erinäisten vaiheiden kautta päätynyt Pietari Suuren rakastajattareksi ja synnyttänyt hänelle useita lapsia. Vuonna 1712 hän solmi avioliiton tsaarin kanssa ja 1724 hänestä tuli Pietarin kanssahallitsija, kun hänet kruunattiin keisarinnaksi. Pietarin kuoltua seuraavana vuonna hän hallitsi yksinvaltiaana kahden vuoden ajan kuolemaansa asti.
Katariina II Suuri
Pietari Suuren jälkeinen aika oli Venäjän hallinnossa sekasortoista. Tilanne vakiintui vasta, kun tsaari Pietari III puolisoksi tullut saksalainen prinsessa (eurooppalaiset kuninkaalliset olivat keskiajalta asti olleet sukua keskenään, joten perimykseen kelpaavia verisukulaisia löytyi usein myös muista maista). Tämä Sofia-niminen prinsessa kääntyi ortodoksiksi ja otti itselleen nimen Katariina. Toisin kuin miehensä, joka ihaili erityisesti Preussia ja oli kiinnostunut lähinnä sotimisesta, Katariina halusi ottaa selvää uuden kotimaansa asioista ja oppi esimerkiksi Venäjän kielen erittäin nopeaa. Venäläinen kulttuurielämä ei kuitenkaan tarjonnut riittävästi tiedonjanoiselle Katariinalle ja hän tutustui myös aikansa valistusfilosofiaan ja poliittisiin aatteisiin ja saavutti siten venäläistä ylimystöä huomattavasti korkeamman sivistystason.
Pietari III ja Katariinan avioliitto ei ollut kovin onnellinen. Lopulta Katariina syrjäytti miehensä hallitsijana onnistuneella vallankaappauksella vuonna 1762, minkä seurauksena Pietari III surmattiin. Katariina II Suuri hallitsi aina vuoteen 1796 tiukan itsevaltiaan elkein. Valistusaatteen mukaisesti hän perusti suuren valiokunnan, johon valittiin edustajia kaikista yhteiskuntaluokista maaorjia lukuunottamatta. Tällainen demokratiakokeilu oli ennen näkemätön Venäjällä, mutta valitettavasti se osoittautui tehottomaksi ja hallitsijatar hajottikin suuren valiokunnan jo vuonna 1768. Kokeilu ei kuitenkaan ollut merkityksetön, sillä se osoitti keisarinnalle, että maan parhaaksi on sittenkin valistunut itsevaltius, mikä oli näkemys myös läntisessä Euroopassa. Lisäksi valiokunnan tekemän työn pohjalta Katariina sai 1441 niin kutsuttua toivomuskirjaa, joiden kautta hän pystyi ymmärtämään valtakunnan eri alueiden ja ihmisryhmien tarpeita paremmin. Merkittävä hallinnollinen uudistus oli Venäjän hallinnollinen jako kuvernementteihin, jossa säädyt velvoitettiin osallistumaan paikallishallintoon. Huomionarvoista tässä on, että uudistus tehtiin vuonna 1775 eli vain 33 vuotta ennen kuin Suomesta tuli osa Venäjää. Tämä todennäköisesti koitui myös suomalaisten eduksi siinä, että he saivat liitoksessa niinkin suuren autonomian oman kuvernementtinsa hallintoon.
Pilakuva vuodelta 1792 kuvaa Katariina Suuren Ranskan ja Itävallan syleilyssä. (Wikimedia Commons)
1800-luvun uudistukset
1800-luku alkoi Euroopassa Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingeissa ja sen seurauksena myös Venäjä taisteli monella rintamalla Napoleonin Ranskaa vastaan. Lopulta Napoleon oli kuitenkin voittanut mantereella kaikki vihollisensa ja Venäjä oli pakotettu solmimaan rauhan Tilsitissä vuonna 1807. Sen ehtojen mukaisesti he julistivat kauppasaarron Englannille. Tsaari Aleksanteri I vaati myös Ruotsia liittymään saartoon, mutta nämä eivät suostuneet. Ranskan painostuksesta Venäjä hyökkäsi Suomeen ja miehitti alueen. Vuonna 1809 manner-Ruotsin ollessa uhattuna sekä pohjoisesta että Ahvenanmaalta Ruotsi viimein sopi rauhan Venäjän kanssa, minkä seurauksena Suomi liitettiin suuriruhtinaskuntana osaksi Venäjää. Napoleonin ja Aleksanteri I välit kuitenkin kiristyivät kriisin pitkittyessä ja vuoden 1812 syyskuuhun mennessä Napoleonin joukot olivat marssineet Moskovaan asti. Alkava talvi oli kuitenkin liikaa ranskalaisille ja vain viisi prosenttia 600 000 miehen ranskalaisarmeijasta palasi lopulta kotimaahansa. Tästä alkoi Ranskan alamäki, joka kärjistyi ensin Aleksanterin venäläisten marssiessa Pariisiin vuonna 1814 ja lopullisesti Waterloon taistelussa vuonna 1815. Ranskan haave Euroopan valloittamisesta oli mennyttä, mutta Venäjän asema suurvaltana oli todellisuutta.
Vuosisadan keskivaiheille tultaessa venäläisten kiistat Osmanien valtakunnan kanssa kärjistyivät konfliktiksi, jota kutsutaan Krimin sodaksi. Tämä sota oli venäläisille tappiollinen ja vaikutti voimakkaasti myös sisäpoliittisena liikehdintänä. Sen seurauksena Tsaari Aleksanteri II vapautti maaorjat vuonna 1861. Tämä oli merkittävä uudistus ja koski kokonaisuudessaan 52 miljoonaa heikoimmassa asemassa ollutta maatyöläistä, jotka saivat nyt luvan sekä muuttaa että omistaa maata. Käytännössä uudistus ei kuitenkaan onnistunut, sillä talonpojilla ei ollut varaa lunastaa maita pitkistä laina-ajoista huolimatta eikä maata myöskään riittänyt kaikille. Vuoteen 1905 mennessä talonpoikien hätä oli kasvanut niin suureksi, että Venäjällä nähtiin ensimmäiset merkit siitä, mikä tulisi seuraavien viidentoista vuoden aikana johtamaan kommunistien vallankumoukseen ja tsaarivallan päättymiseen.
Krimin sodan seurauksena Ahvenanmaalla sijainnut Bomarsundin linnoitus tuhottiin ja saaristo demalitarisoitiin (Wikimedia Commons)
1800-luvun lopulla Venäjä alkoi teollistua toden teolla ja ruplan sitominen kultakantaan mahdollisti myös ulkomaisten sijoittajien tulon markkinoille. Rautatieverkko tuplaantui vuodesta 1890 ensimmäisen maailmansodan alkuun vuoteen 1913. Tämä mahdollisti viljan ja raaka-aineiden tehokkaan siirtelyn tehtaisiin. Venäjän ongelmana oli kuitenkin kouluttamaton ja tehoton työvoima niin teollisuudessa kuin maataloudessakin. Alkeellisilla välineillä ja huonolla koulutuksella ei pystytty tuottamaan riittävästi ruokaa tai teollisuustuotteita ja siitäkin vähästä osa oli myytävä ulkomaille lainojen maksua varten. Huonot elinolosuhteet ja Japania vastaan käyty tappiollinen sota johtivat tyytymättömyyteen, joka johti vuonna 1905 yleislakkoon, jota tsaari Nikolai II ei pystynyt lopettamaan voimatoimin armeijan ollessa sidottuna kaukana Mantsuriassa. Lopulta tilanne kuitenkin rauhoittui hetkellisesti, kun tsaari suostui rajoittamaan omaa valtaansa ja Venäjästä tehtiin perustuslaillinen monarkia.
Vuonna 1867 Yhdysvallat osti Alaskan Venäjältä summalla, joka vastaa nykyrahassa 114 miljoonaa dollaria (Wikimedia Commons)
Duuma eli eduskuntaa vastaava elin Venäjällä ei kuitenkaan päässyt yhteisymmärrykseen juuri mistään. Ulkopoliittisesti maan tilanteen teki hankalaksi tsaarin sopimat liittoumat, joiden tarkoituksena oli turvata Venäjän asemia Euroopassa. Osittain niiden seurauksena kuitenkin syttyi ensimmäinen maailmansota, kun serbinationalisti Gavrilo Princip ampui hengiltä Itävalta-Unkarin kruununprinssin. Tästä johtuen Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle, joka oli Venäjän suojeluksessa. Näin myös Venäjä oli velvoitettu liittymään sotaan, joka liittoumien kautta levisi myös muualle Eurooppaan. Ensimmäinen maailmansota oli Venäjän kannalta katastrofaalinen ja sen seurauksena kuoli jopa 1700000 venäläistä sotilasta ja siviiliä. Sodan edetessä tyytymättömyys tsaarivaltaa vastaan johti vallankumoukseen, jonka seurauksena vuonna 1918 tsaariperhe murhattiin ja bolsevistisen puolueen hallitsema Neuvosto-Venäjä irtaantui ensimmäisesta maailmansodasta.
Neuvostoliiton aika
Kommunistien vallankumous Venäjällä johti pian vastavallankumoukseen ja näin Venäjän "valkoisten" ja "punaisten" välillä käytiin sisällissota, johon myös ulkovallat osallistuivat. Vuoteen 1922 mennessä eli Neuvostoliiton perustamisvuonna punaiset olivat selviytyneet sodasta voittajina ja vakiinnuttaneet asemansa. Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelle jäi tässä vaiheessa entisestä Venäjästä Suomi, Baltian maat sekä Puola.
Neuvostoliiton johtohahmona oli aluksi Vladimir Lenin, mutta hänen kuoltuaan vuonna 1924 alkoi valtataistelu, joka johti Josif Stalinin valtaannousuun. Leninin ajama politiikka oli mahdollistanut maanviljelijöiden vapautumisen ja jopa jonkinlaisen vaurastumisen, mutta Stalinin ajama talouden kollektivisointi johti näiden ihmisten tyytymättömyyteen. Tähän Stalin vastasi ankaran totalistitarisin keinoin, joiden seurauksena jopa kymmeniä miljoonia ihmisiä siirrettiin pakkotyöleireille tai teloitettiin 1930-luvun aikana. Toinen maailmansota vakiinnutti Stalinin asemaa yksinvaltiaana, mutta sota ei ollut helppo Neuvostoliitolle, koska heidän oli vaikea löytää pätevää upseeristoa. Sodan aikana kuolikin yli 10 miljoonaa sotilasta ja lähes yhtä paljon siviilejä. Lukumääriä on vaikea edes yrittää ymmärtää ja ne kuvastavat hyvin Stalinin tapaa johtaa valtiotaan.
Toisen maailmansodan loputtua Neuvostoliitto otti haltuunsa miehittämänsä alueet Itä-Euroopasta ja Eurooppa jaettiin niin sanotulla rautaesiripulla itään ja länteen. (Wikimedia Commons)
Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa kutsutaan kylmäksi sodaksi. Maapallo jaettiin idän ja lännen etupiireihin ja sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat pyrkivät vaikuttamaan eri alueiden kehitykseen. Korean ja Vietnamin sodat, ydinasevarustelu sekä kilpailu avaruuden valloittamisesta ovat esimerkkejä tämän ajan ulkopoliittisesta ilmapiiristä. Myös Neuvostoliiton naapurimaat, kuten Suomi, jotka nimellisesti olivat puolueettomia, joutuivat tarkasti miettimään suhteitaan Neuvostoliittoon. Sisäpoliittisesti Neuvostoliitto sekä sen liittolaiset, kuten Itä-Saksa eli DDR olivat hyvin suljettuja ja tarkasti valvottuja valtioita, joissa toisinajattelua ei sallittu. Stalinin aloittamat puhdistukset jatkuivat eriasteisina aina liennytyskaudelle 1980-luvulle asti.
Neuvostoliiton hajoaminen ja Nyky-Venäjän synty
Perestroika oli Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatsovin yritys demokratisoida ja modernisoida Neuvostoliittoa. Sen seurauksena kuitenkin sen liittolaismaat Itä-Euroopassa aloittivat nopeasti irtaantumis- ja itsenäistymisprosessin. Afganistanin sodassa kärsityt tappiot pakottivat Neuvostojohtajat varovaiselle kannalle sotilaallisen väliintulon mahdollisuudesta. Näin entiset neuvostotasavallat pystyivät ottamaan askeleita kohti itsenäisyyttä. Vuonna 1989 saksalaiset murskasivat Berliinin jakaneen muurin ja 11 kuukautta tämän jälkeen maat yhdistyivät jälleen Saksan liittotasavallaksi. Myös Venäjä julistautui suvereeniksi valtioksi vuonna 1990 Boris Jeltsinin johtaman NKP-puolueen johdolla. Lopulta vuonna 1991 Neuvostoliiton taru oli tullut tiensä päähän ja se lakkautettiin virallisesti 26.12.1991.
2010-luvulla Venäjän ulkopolitiikka muuttui jälleen hieman aggressiivisempaan suuntaan presidentti Vladimir Putinin kaudella. Entisen tiedustelu-upseerin johdolla Venäjä on hyökännyt Georgiaan sekä Ukrainaan kuuluvalle Krimille. Tämän seurauksena maan talous on heikentynyt ulkovaltojen asettaessa sille talouspakotteita. Lisäksi useat maat, kuten Suomi ovat karkottaneet venäläisiä diplomaatteja ja asettaneet Venäjän kansalaisille matkustuskieltoja. Neuvostoajan ajatukset ja ideologia näkyvät kuitenkin edelleen myös Nyky-Venäjällä. Ajat ovat kuitenkin mahdollisesti muuttumassa ja on spekuloitu, että vuoden 2024 vaaleissa Putin saattaisi luopua vallasta ja jättäytyä politiikasta sivummalle. Sen seurauksena Venäjä voisi jälleen avautua ja mahdollisesti myös muuttua hieman demokraattisempaan suuntaan. Itsevaltiuden kahleet ovat kuitenkin lujassa Venäjällä, eikä muutos varmasti ole kivuton.
Kirjallisuutta
Kirkinen H. (toim). Venäjän historia. Otavan kirjapaino Oy. Keuruu 2000.
Kommentit
Lähetä kommentti