Liettua oli myöhäiskeskiajalla suurvalta
Liettuan kuningaskunta alkoi muotoutua 1200-luvun aikana ja yhdistyneet heimot onnistuivat torjumaan saksalaisen ritarikunnan valloitusyritykset. Vuonna 1253 Liettuan suuriruhtinaaksi julistautunut Mindaugas sai paavilta kuninkaan arvonimen, koska oli yhdistänyt maansa osaksi läntistä kristikuntaa. Yksi toisensa jälkeen Liettuan suuriruhtinaat jatkoivat valloitusretkiä itään ja kaakkoon. Tämän mahdollisti kaukana idässä noussut Mongolivaltio, joka oli Tsingis-Kaanin johdolla laajentunut valtavasti joka suuntaan. Kaanin kuoltua valtakunta jaettiin hänen pojilleen, joista Batu jatkoi isänsä valloitusretkiä alistaen kaikki venäläiset kuningaskunnat hallintaansa. Batun kuoltua kaanikunta, jota kutsuttiin Kultaiseksi ordaksi, alkoi heikentyä 1300-luvun alussa. Tämän huomasivat myös liettualaiset, jotka valloittivat pian lähes koko entisen Kiovan ruhtinaskunnan alueen.
Liettuan suuriruhtinaskunta oli 1300-luvun loppuun mennessä laajentunut Mustalle merelle asti. (Wikimedia Commons)
Liettuan keskiajalle poikkeuksellinen piirre oli pakanauskonnon säilyminen pitkään. Vasta 1400-luvun alkuun mennessä Euroopan viimeinen pakanamaa julistautui virallisesti kristityksi. Tästä huolimatta luonnonuskonto eli pitkään kristinuskon rinnalla aina 1800-luvulle asti. Kristinuskon vakiinnuttamiseksi Liettuaan tuli paljon puolalaista papistoa. Katolisten pappien tulosta huolimatta uskonnollinen kenttä oli heterogeenisempää kuin muualla, koska slaavilaista väestöä ei yritetty kovin voimakkaasti käännyttää pois ortodoksisuudesta.
1500-luvulle tultaessa Liettuan suurimmaksi kilpailijaksi idässä oli noussut Moskovan suuriruhtinaskunta. Saksalaisen ritarikunnan heikennyttyä pohjoisessa liettualaiset kävivät raskaan sodan Liivinmaan eli karkeasti ottaen nykyisen Viron ja Latvian alueiden hallinnasta moskovalaisia vastaan. Tämän seurauksena liettualaiset joutuivat tukeutumaan yhä voimakkaammin pitkäaikaiseen liittolaiseensa Puolaan, jonka kanssa heillä oli ollut liittosopimus jo lähes kahden sadan vuoden ajan. Tilanteen kärjistyessä vuonna 1569 Puola ja Liettua sopivat unionisopimuksesta, jossa aiempi kahden keskenään tasavertaisen hallitsijan suhde vaihtui keskitettyyn puolalaiseen hallintoon. Näin Liettua sidottiin tiukemmin puolalaiseen kulttuuripiiriin, mutta toisaalta samalla vältettiin mahdollinen venäläistyminen Moskovan alaisuudessa. Uskonpuhdistuksen ottaessa tuulta alleen myös Liettuassa, järjesti voimakkaasti katolinen Puola vastauskonpuhdistuksen 1500-luvun lopulla ja näin reformaatio jäi Liettuassa lyhytaikaiseksi.
Liivinmaa oli saksalaisen ritarikunnan aluetta
Liivinmaan eli Baltian pohjoisosien hallinnasta taisteltiin pitkään 1200-luvulla, kunnes saksalainen ritarikunta onnistui vakiinnuttamaan valtansa. (Wikimedia Commons)
Saksalaiset kuningaskunnat pyrkivät aktiivisesti 1200-luvulta alkaen saavuttamaan hallitsevan aseman Itämerellä käytävässä kaupassa. Tätä he edistivät perustamalla kauppa-asemia ympäri Itämeren rannikkoa, myös Baltiaan. Kauppa-asemien mukana alueille muutti pappeja, jotka pian huomasivat alueen olevan vielä täysin pakanallista. Merkittävä muutosagentti Liivinmaan historiassa olikin piispa Albert von Buxhövden, joka sai paavin julistamaan Baltiaan tehtävät ristiretket yhtä tärkeiksi, kuin Palestiinan alueelle tehdyt. Tämän seurauksena Buxhövden sai koottua Saksasta ristiretkeläisjoukoksi Kalpaveljesten ritarikunnan. Pitkien taistelujen jälkeen virolaiset ja latvialaiset heimot joutuivat alistumaan Kalparitarien vallan alle vuonna 1231. Levottomuudet eivät kuitenkaan vielä loppuneet, sillä myös Tanskalla ja Novgorodilla oli intressejä alueella.
Koska Liivinmaa oli vähemmistöön kuuluvien saksalaisten valloittajien hallussa, tuli valtarakenteista luonnostaan melko yksinkertaisia. Ei tarvinnut ottaa huomioon paikallisia mahtisukuja samalla tavalla kuin läntisessä Euroopassa. Tästä syystä feodaalijärjestelmä kehittyikin tavallisen kansan näkökulmasta melko ankaraksi riistämiseksi. Yleinen käytäntö alueella oli, että feodaaliherra hallitsi tietyn alueen tiloja ja nämä tilalliset olivat velvollisia maksamaan tuolle herralle veroa, joka suoritettiin osittain työpalveluksena ja osittain tilan tuotteina. Aluksi työpalvelus saattoi olla muutama päivä vuodessa, mutta ajan kanssa työn määrä moninkertaistui ja 1500-luvun talonpojalla oli jo vaikeuksia ehtiä hoitaa omia peltojaan, koska hänen aikansa meni feodaaliherran palveluksessa erilaisissa työtehtävissä. Työn rasittavuudella oli seurauksensa ja 1340-luvulla virolaiset nousivat kapinaan saksalaisia isäntiään vastaan. Kapina kuitenkin kukistettiin ja sen seurauksena lopulta myös Viron pohjoisosat liitettiin saksalaisten alueeseen.
Myös Liivinmaalla kristinuskon tulo alueelle 1200-luvulla onnistui vain osittain ja moni paikallinen säilyttikin vanhan uskontonsa myös jatkossa. Uusi uskonto liitettiin todennäköisesti vieraisiin valloittajiin, eikä se siksi saanut suurta suosiota. Uskonpuhdistuksen pyyhkiessä Eurooppaa 1500-luvulla uudet ajatukset rantautuivat nopeasti saksalaisten mukana myös Liivinmaalle. Tämä aiheutti sisäistä turbulenssia, koska porvaristo, varakkaat hansakauppiaat, omaksuivat mielellään ajatukset, jotka johtivat aateliston ja papiston vallan vähenemiseen. Saksalaiselle ritarikunnalle kysymys oli kuitenkin haastavampi, koska se ei halunnut sekaantua uskonkiistoihin. Virolaisille itselleen uskonpuhdistus toi jännittävän uuden näkökulman kristinuskoon, koska sitä alettiin nyt myös levittää kansan omalla kielellä.
Saksalaisen Liivinmaan loppu kuitenkin koitti pian 1500-luvun puolivälin jälkeen. Sodat venäläisiä ja Puola-Liettuaa vastaan sekä virolaisten kapinointi johtivat lopulta alueen uudelleenjakoon ja Saksalaisen ritarikunnan vetäytymiseen. Liivinmaan eteläosat liitettiin osaksi Puola-Liettuan unionia ja itäosat Iivana Julman Venäjään. Viron pohjoisrannikosta tuli osa Ruotsia ja Tanska sai Saarenmaan-Läänemaan alueen lännestä. Ymmärrettävästi taistelut eivät päättyneet tähän, sillä liian monella suurvallalla oli intressejä Baltiassa, eivätkä ne tyytyneet saavuttamaansa osaan.
Kommentit
Lähetä kommentti