historia (kreikka) = tiedustelu, tutkimus, kartoitus
Noin viisisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua Miletoksen kaupungista kotoisin ollut joonialainen Hekataios kirjoitti teoksensa johdannoksi: "Kirjoitan, mikä näyttää todelta, sillä kreikkalaisten tarut ovat moninaisia ja vaikuttavat minusta naurettavilta." Historiantutkimus sai alkunsa.
Hekataios Miletoslaisen maailmankartta (Wikimedia Commons)
Hekataios vaikuttaisi olevan ensimmäinen henkilö, jonka tarkoituksena oli kuvata menneitä tapahtumia mahdollisimman tarkasti ja totuudenmukaisesti. Myöhemmät kreikkalaiset ja roomalaiset historioitsijat kuten Herodotus ja Josephus jatkoivat Hekataioksen aloittamaa kirjoitusperinnettä. Siinä painotettiin, että kirjoittajan täytyy kerätä ensin aineistoa ja tutustua siihen huolella, ennen kuin voi muodostaa hypoteesin eli perustellun mallin tapahtuneesta. Metodologia voi kuulostaa meistä itsestäänselvyydeltä, mutta antiikin aikana se oli käänteentekevä ja uusi näkökulma. Tämä ei toki tarkoita sitä, että muinaiset historioitsijat olisivat toimineet täysin samalla tavoin, kuin nykytutkijat. Yleisin tapa kirjoittaa historiaa oli eräänlainen kriittinen analyysi siitä, mitä muut olivat jo aiheesta kirjoittaneet. Näin esimerkiksi Hekataios tutki Homeroksen runoja ja pohti, mitkä kohdat vaikuttavat epätodennäköisiltä ja myyttisiltä ja mitkä taas vaikuttivat todellisilta. Hänelle historiaa olivat ne tapahtumat, jotka vaikuttivat sellaisilta, että ne todennäköisimmin olisivat voineet tapahtua.
Kreikkalainen historia on helppo tunnistaa tyylilajina. Siinä kirjoittaja pyrkii jatkuvasti todistelemaan tekstin merkityksellisyyttä ja todenmukaisuutta. Narratiivien henkilöistä puhutaan useimmiten kolmannessa persoonassa, kuten "hän teki tätä". Itsestään kirjoittaja käyttää minä-pronominia ja muistuttaa aika ajoin lukijaa siitä, miten hän on tiedon saanut. Lisäksi minä-muotoa käytetään silloin, kun kirjoittaja haluaa korostaa omaa asemaansa luotettavana auktoriteettina. Esimerkiksi Herodotus kertoo tekstissään lukijalle, että kaikkihan nyt tietävät hänen olevan perillä näistä asioista.
Tarkoista perusteluista ja hyvistä aikeistaan huolimatta antiikin historioitsijat eivät kuitenkaan hekään aina kirjoittaneet totuudenmukaisesti. Tämä johtui mahdollisesti siitä, että varsinaista akateemista yleisöä ei vielä teksteille ollut, vaan suurin osa lukijakunnasta koostui pienestä varakkaasta eliitistä. Nämä eivät läheskään aina olleet kiinnostuneita kuulemaan pelkkiä historiallisia faktoja, kun tarjolla oli mielenkiintoisempaakin kirjallisuutta. Hallitsijat suosivat mieluummin tekstejä, joita pystyi käyttämään poliittisesti edukseen. Näin ollen historioitsijatkin joutuivat vielä pitkän aikaan yhdistelemään teksteissään faktaa ja fiktiota saadakseen yleisönsä kiinnostumaan.
Kreikkalainen historiankirjoitus oli aikaansa edellä, eikä sille löydy vastinetta saman aikakauden Mesopotamian, Egyptin tai Lähi-Idän kirjallisuudesta. Muinaisessa hepreassa ei ole olemassa sanaa, joka vastaisi kreikan historiaa. On siis mahdollista olettaa, että historiankirjoittajien periaatteet eivät sellaisina, kuin ajan kreikkalaiset ne ymmärsivät, koskettaneet kirjureita, jotka kirjoittivat Vanhan Testamentin kirjat. Erityisen uskottavaksi tämän väitteen tekee se, että kirjallisuudenlajeiltaan nämä teokset ovat erittäin lähellä niitä tekstejä, joita tuotettiin Egyptissä, Mesopotamiassa ja muualla Kanaanin alueella. Tekstejä, joiden ei ollut tarkoitus olla historiaa siinä mielessä, kuin me sen nykyään ymmärrämme. Paikallisille ihmisille ne tietysti olivat todellista historiaa, vaikka eivät olleetkaan historiaa.
ps. Luukkaan evankeliumi on Raamatun ensimmäinen kirja, jossa on piirteitä historiallisesta kirjoitusotteesta.
pps. Vaikka kreikkalaisessa historiassa oli normaali käytäntö, että muiden ajatuksia sai kopioida ja esittää ominaan ilman pelkoa tekijänoikeuskysymyksistä tai plagiaattisyytöksistä, on modernista näkökulmasta kuitenkin korrektia todeta, että tämän tekstin lähteenä on käytetty K. L. Nollin teosta Canaan and Israel in Antiquity: A Textbook on History and Religion (2013)
pps. Vaikka kreikkalaisessa historiassa oli normaali käytäntö, että muiden ajatuksia sai kopioida ja esittää ominaan ilman pelkoa tekijänoikeuskysymyksistä tai plagiaattisyytöksistä, on modernista näkökulmasta kuitenkin korrektia todeta, että tämän tekstin lähteenä on käytetty K. L. Nollin teosta Canaan and Israel in Antiquity: A Textbook on History and Religion (2013)
Kommentit
Lähetä kommentti