Tapahtuu Vanhassa Testamentissa
Eletään noin vuotta 1000 ennen ajanlaskun alkua. Kuningas Daavid hallitsee yhdistynyttä kuningaskuntaa Palestiinassa, imperiumia, joka kattaa alueet Danista Beershebaan (2. Sam. 3:10, 1. Aik. 21:2). Daavidin jälkeen hänen poikansa kuningas Salomo rakentaa Jerusalemin temppelin, appensa Tyroksen kuningas Hiramin avustuksella (1. Kun. 5 - 6). Salomon valtakunta kattaa maa-alueet Eufrat-virrasta länteen (1. Kun. 4:24). Salomon vaimot kuitenkin viettelevät hänet palvelemaan omia jumaliaan ja näin Salomo tekee syntiä Jumalaa vastaan (1. Kun. 11). Rangaistuksena tästä hänen kuolemansa jälkeen valtakunta jakautuu kahdeksi erilliseksi kuningaskunnaksi, Israeliksi ja Juudaksi.
Kuningas Daavidin ja hänen välillisesti hallitsemiensa vasallivaltioiden muodostama imperiumi Raamatun mukaan. (Wilson R. F. 2012)
Israelin ja Juudan kuningaskunnat elävät välirikon jälkeen suhteellisen rauhallista rinnakkaiseloa, kunnes Assyrian kuningas Pul valloittaa Israelin kuningas Hoosean aikana (2. Kun. 17:3-6). Valloituksen seurauksena israelilaiset pakkosiirretään eri puolille Assyrian valtakuntaa ja heidän tilalleen tuodaan vieras kansa muualta. Juudan kuningaskunta säästyy toistaiseksi valloitukselta, koska he eivät ole luopuneet Jumalasta samalla tavalla kuin pohjoinen naapuri Israel. Juudan asukkaat ja hallitsijat eivät kuitenkaan malta pysyä pitkään Jumalan tahdossa ja rangaistuksena tästä Jumala sallii Babylonian kuningas Nebukadnessarin valloittaa lopulta myös Juudan tuhoten sen pääkaupungin Jerusalemin ja siellä sijaitsevan Herran temppelin (2. Kun. 25:1-30). Juudan asukkaat viedään pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan, mistä he saavat luvan palata vasta Persian kuninkaan Kooreksen (Kyyros) luvalla (Esra 1:1-11). Kaikkiaan Sesbassarin mukana Juudaan palaa 42360 ihmistä sekä lisäksi 7337 palvelijaa ja 200 mies- ja naisveisaajaa (Esra 2:64-65). Vaikka Kyyros oli antanut luvan rakentaa temppeli uudelleen, saatetaan rakennustyöt loppuun vasta kuningas Daarejaveksen (Dareios) aikakaudella (Esra 6:1-22).
Sotilas kuljettamassa israelilaisia sotavankeja. Assyrialainen seinäkaiverrus. (Hulme D.)
Ennakkokäsitykset ja Raamatun tulkitseminen modernista näkökulmasta
Edellinen kappale on lyhennelmä siitä, millaisena protestanttisissa kirkoissa käytössä oleva Raamatun Vanhan Testamentin kirjakokoelma esittää Israelin ja juutalaisten historian viimeisellä esikristillisellä vuosituhannella. Vertailun mahdollistamiseksi puhuttakoon ajasta vuosina 1100 - 400 eaa. Raamattu ei luonnollisesti tällaisia vuosilukuja tunne, vaan siellä kronologia syntyy eri hallitsijoiden ja tärkeiden tapahtumien välisistä vuosista. Esimerkiksi Salomon kerrotaan alkaneen rakentaa temppeliä Jerusalemiin 480 vuotta sen jälkeen, kun israelilaiset olivat lähteneet Mooseksen johdolla Egyptistä (1. Kun. 6:1). Vertaamalla Raamatun esittämiä kuninkaiden hallituskausia muista lähteistä tunnettuihin varmoihin vuosilukuihin (esimerkiksi Israelin pohjoisvaltion pääkaupungin Samarian valloitus vuonna 722 eaa.) on rakennettu kronologinen aikajärjestys, jonka voi löytää useimpien Raamattujen viimeisiltä sivuilta.
Vanhan Testamentin lukija käsittelee tekstejä helposti Uuden Testamentin esittelemän rabbiinisen juutalaisuuden näkökulmasta. Luukkaan evankeliumissa Jeesus menee sapattina synagogaan ja lukee siellä kohdan Jesajan kirjasta (Luuk. 4:16-17). Tämänkaltaisesta toiminnasta ei kuitenkaan ole viitteitä Vanhan Testamentin ajan juutalaisten uskonnossa. Varhaisin esimerkki, jossa kansaa opetetaan julkisesti on Nehemian kirjan kahdeksannessa luvussa, jossa pappi Esra lukee kokoontuneelle väkijoukolle Mooseksen lakia (Neh. 8:1-18). Tämä tapahtuu Raamatun mukaan Jerusalemin muurien jälleenrakennuksen jälkeen kuningas Dareios ensimmäisen (521 - 485 eaa.) valtakaudella. Todennäköisesti tämä ajoitus on kuitenkin liian varhainen, mikäli kertomuksella on edes jonkinlaista totuuspohjaa, koska arkeologisten lähteiden mukaan Jerusalem oli asuttamaton vuosien 586 ja 450 eaa. välisenä aikana. Alueen hallinnollisena pääkaupunkina toimi tällöin hieman pohjoisempana sijainnut Mispa, joka mainitaan myös Nehemian kirjan kolmannen luvun jakeissa 7, 15 ja 19.
Raamatun aikajana (Pinterest- Henna Maria)
Raamatullista aikajanaa tarkastellessa tulee muistaa, että se on moderni konstruktio. Kuten olen aiemmassa tekstissä esittänyt, Raamatun tekstit eivät useimpien tutkijoiden mielestä ole tarkkaa kuvausta historiallisista tapahtumista. Tekstikokoelmana varhaisin yhtenäinen tunnettu versio Vanhan Testamentin kirjoista on kreikankielinen Septuaginta, joka on ajoitettu jonnekin kolmannen esikristillisen vuosisadan puoliväliin (n. 250 eaa.) Raamatun tekstejä voisikin paremmin kuvailla historialliseksi romaaniksi, joka on säilyttänyt suhteellisen autenttista tietoa menneistä tapahtumista, mutta ympäröinyt tuon tiedon enemmän tai vähemmän fiktiivisillä kertomuksilla.
Vanhan Testamentin lukija käsittelee tekstejä helposti Uuden Testamentin esittelemän rabbiinisen juutalaisuuden näkökulmasta. Luukkaan evankeliumissa Jeesus menee sapattina synagogaan ja lukee siellä kohdan Jesajan kirjasta (Luuk. 4:16-17). Tämänkaltaisesta toiminnasta ei kuitenkaan ole viitteitä Vanhan Testamentin ajan juutalaisten uskonnossa. Varhaisin esimerkki, jossa kansaa opetetaan julkisesti on Nehemian kirjan kahdeksannessa luvussa, jossa pappi Esra lukee kokoontuneelle väkijoukolle Mooseksen lakia (Neh. 8:1-18). Tämä tapahtuu Raamatun mukaan Jerusalemin muurien jälleenrakennuksen jälkeen kuningas Dareios ensimmäisen (521 - 485 eaa.) valtakaudella. Todennäköisesti tämä ajoitus on kuitenkin liian varhainen, mikäli kertomuksella on edes jonkinlaista totuuspohjaa, koska arkeologisten lähteiden mukaan Jerusalem oli asuttamaton vuosien 586 ja 450 eaa. välisenä aikana. Alueen hallinnollisena pääkaupunkina toimi tällöin hieman pohjoisempana sijainnut Mispa, joka mainitaan myös Nehemian kirjan kolmannen luvun jakeissa 7, 15 ja 19.
Historiallisen Israelin jäljillä
Varhaisen kuningaskunnan vaiheiden tutkiminen ei ole juuri helpompaa kuin sitä edeltävän tuomarien ajan tapahtumien. Rinnakkaisia kirjallisia lähteitä Saulista, Daavidista tai Salomosta ei ole olemassa, vaikka Raamattu antaa ymmärtää heidän hallinneen vaikutuspiiriltään melko suurta aluetta. Ei ole olemassa Amarnan kirjeiden tai Ugaritin arkiston veroista historiallista aarreaittaa, jossa olisi hallinnollista kirjeenvaihtoa tai vastaavaa materiaalia, josta löytyisi todisteita yhdistyneen kuningaskunnan olemassaolosta. Yhdistynyttä kuningaskuntaa ei ole kirjallisissa lähteissä muualla kuin Raamatussa. Ei ole myöskään Daavidia tai Salomoa. Daavidin huone tosin mainitaan Tel Danin steelassa, joka löydettiin Danin kaupungin raunioista Pohjois-Israelista vuonna 1994. Kivitaulu on pahasti vaurioitunut, mutta siitä tehdyn tulkinnan mukaan Aramin kuningas Hazael (842 - 796 eaa.) julistaa taulussa voittoaan "Israelin kuninkaasta" ja "Daavidin huoneesta". Tämä on yhdistetty Raamatussa esiintyvään vastaavaan ilmaukseen, jolla tarkoitetaan kuningas Daavidista periytyvää hallitsijasukua.
Tel Danin steelasta säilyneessa osassa on teksti bytdwd, jonka useimmat tutkijat ovat tulkinneet tarkoittavan Daavidin huonetta. (Wikimedia Commons)
Kirjallisten lähteiden puuttuessa yhdistynyttä kuningaskuntaa, jonka pääkaupunki on Jerusalem, on etsitty arkeologisin perustein. Yleisesti Raamatun esittämiä rajoja Israelille pidetään liioteltuina. Pienemmän yhtenäisen kuningaskunnan olemassaolon tueksi voidaan kuitenkin esittää ainakin kolme periaatteessa pätevää todistetta:
- Vuoden 1000 eaa. jälkeen voidaan ajoittaa selkeä muutos Palestiinan alueen asutuksessa pienistä maaseutuyhteisöistä kaupungistuneempaan yhteiskuntaan. Tällainen muutos voisi kieliä myös hallinnollisen rakenteen muuttumisesta keskitetympään,
- Kolmesta Kuninkaiden kirjassa mainitusta kaupungista (1. Kun. 9:15), Hazorista, Megiddosta ja Gezeristä on löydetty kaupunginportit, jotka ovat arkkitehtuuriltaan identtiset. Hypoteesin kannattajat esittävät näiden rakennusajankohdaksi 1000-lukua, mikä voitaisiin näin yhdistää Raamatulliseen kuningas Salomoon.
- Alueelta on löytynyt kaivauksissa tavaroita, jotka eivät ole paikallista tuotantoa ja viestivät näin laajemmista kauppayhteyksistä ympärysvaltioiden kanssa. Kaupasta, joka ei olisi ollut mahdollista ilman keskitetyn hallinnon tuomaa turvaa.
Kuten yllä olevista esimerkeistä voidaan nähdä, hypoteesi Jerusalemin ympärille yhdistyneen kuningaskunnan olemassaolosta ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan Raamatun tekstien pohjalta tehty tulkinta. Todisteiden puute ei tietenkään ole todiste siitä, että tätä kuningaskuntaa ei ikinä olisi ollut olemassa, mutta enenevissä määrin nykytutkijat ovat alkaneet yhdistää kyseiset todisteet vaihtoehtoiseen hypoteesiin, jonka esittelen seuraavaksi.
Israelin kuningaskunnan painopiste oli pohjoisessa
On helppoa hyväksyä Jerusalemin keskeinen rooli Raamatun ilmoittaman kokonaisuuden valossa. Jumalan valitsema kaupunki on luonnollinen pääpaikka myös historiallisen yhtenäisen Israelin pääkaupungiksi. Hypoteesissa on kuitenkin useampia ongelmia, joista ensimmäinen on, että Juudan alue on arkeologisten löytöjen perusteella ollut erittäin harvaan asuttu aina 700-luvulle asti. Myöskään merkkejä Salomon kuningaskunnan valtavasta vauraudesta ei alueelta löydy. Osa yhtenäisen kuningaskunnan puolesta puhuvista tutkijoista selittää tämän Egyptin faarao Suusakin (Sheshong) vuonna 920 eaa. tekemällä ryöstöretkellä, jossa "...hän otti Herran temppelin aarteet ja kuninkaan palatsin aarteet..." (1. Kun. 14:25-26). Egyptiläisen Karnakin temppelin seinässä olevassa muistokirjoituksessa kerrotaan kyllä kyseisestä ryöstöretkestä, mutta siinä olevien 180 paikannimen joukossa ei ole mainintaa Jerusalemista. Toinen suuri kaupunki alueella, Hebron, jonka Raamattu esittää kuningas Daavidin pääkaupungiksi ennen Jerusalemin valloittamista oli ollut keskimmäisellä pronssikaudella (1500 eaa.) suuri kaupunki, mutta varhaisella rautakaudella (1200 - 900 eaa.) siellä asui arkeologien mukaan korkeintaan muutamia satoja ihmisiä.
Mitä tulee kaupunkien portteihin ja niiden yhtenäiseen arkkitehtuuriin, on vastaavia porttirakennelmia löydetty useista muistakin kaupungeista esimerkiksi Filisteasta ja Moabista. Nämä portit on ajoitettu 900-600 -luvuille, joten kyseessä on ollut ilmeisen yleinen tapa rakentaa kaupunginmuuri muinaisessa Lähi-Idässä. Kuninkas Salomon osuus porttien rakennuttajana on toki tästäkin huolimatta mahdollinen, mutta muuta varsinaista todistetta tälle ei ole kuin Kuninkaiden kirjan kohta (1. Kun. 9:15). Erityisen epätodennäköisen kuningas Salomon osuudesta tekee uusi tutkimus, jossa Megiddon kaupunginmuuri on ajoitettu uudelleen faarao Sheshongin pystyttämää muistokiveä nuoremmaksi. Näin ollen Salomo ei olisi voinut rakennuttaa portteja, koska hän olisi ollut jo pitkään kuolleena. Lisääntynyt kaupankäynti KOKO Palestiinan alueella on realiteetti, mutta sekin sopii paremmin vaihtoehtoiseen hypoteesiin, koska Jerusalem ja Juuda eivät arkeologisten löytöjen valossa ole olleet Palestiinan hallinnollinen keskus 1000-luvulla eaa.
Mikä siis on vaihtoehtoinen hypoteesi? Ympäröivien suurvaltojen heikennyttyä Palestiinan alueelle syntyi väestönkasvun seurauksena useita kaupunkivaltioita erityisesti nykyisen Israelin pohjoisosiin. Väestönkasvun saavutettua alueen kyvyn elättää sen asukkaat, alkoi muuttoliike myös etelään Juudaan, jossa lisääntynyt asutus alkaa näkyä arkeologisissa löydöissä 900-luvulta eaa. Merkit kansainvälisestä kaupasta eivät ole seurausta Israelin yhdistyneestä kuningaskunnasta, vaan foinikialaisten kauppakaupunkien kulta-ajasta, mikä näkyy erityisen selvästi Israelin pohjoisvaltion pääkaupungissa Samariassa tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa, jotka puoltavat foinikialaisten vaikutuspiirin ulottumista kauas sisämaahan.
Ensimmäiset merkit varakkaasta hallitsevasta eliitistä Israelissa on ajoitettu 900-luvulle Samarian kaupunkiin. Siellä tehdyissä kaivauksissa on löydetty suuri kuninkaallinen palatsi, joka vastaa arkkitehtuuriltaan rannikon foinikialaiskaupungeista löytyneitä vastaavia rakennuksia. Palatsista on löydetty esimerkiksi useita norsunluisia esineitä, joita ei esiinny alueella varhaisemmissa kerrostumissa (vertaa Aam. 6:1-8). Näiden löytöjen perusteella on päätelty, että ensimmäinen hallinnollinen keskus nykyisen Israelin alueella ei suinkaan ole ollut Jerusalemissa, vaan Samariassa. Foinikialaisten kanssa käyty kauppa ja huomattavasti paremmat olosuhteet ruoantuotannolle mahdollistivat hallitsevan eliitin syntymisen nimenomaan Israelin pohjoisosiin.
Myös Raamatussa on kuvattu foinikialaisten ja israelilaisten välisiä hyviä suhteita. Kuninkaiden kirjassa Israelin kuningas Ahab menee naimisiin Sidonin prinsessan Iisebelin kanssa (1. Kun. 16:31). Kertomus on siinä mielessä mielenkiintoinen, että siinä on hyvin paljon samoja piirteitä aiempaan kuvaukseen kuningas Salomosta. Onkin ehdotettu, että Salomon tarina on lainattu häntä tunnetummalta ja menestyneemmältä kuninkaalta, koska se sopii historiallisesti huomattavasti paremmin nimenomaan pohjoiseen Samariaan 900-luvulle, kuin eteläiseen Jerusalemiin 1000-luvulle. Esimerkiksi kuvaus Salomon sotavaunuista ja 12 000 ratsuhevosesta (1. Kun 4:26) on anakronismi ja todennäköinen lainaus myöhemmältä ajalta, koska ratsuväen käyttö sodassa yleistyi vasta myöhemmin 900-luvun aikana. Muutenkin Kuninkaiden kirjan kuvaus Salomosta ja kuningas Hiramista sopii erinomaisesti yhteen niiden löytöjen kanssa, joita nimenomaan Samariasta on tehty. Näin ollen Raamattuun perustuva hypoteesi yhtenäisestä, Jerusalem-keskeisestä kuningaskunnasta on mitä todennäköisimmin virheellinen. Pohjoisvaltio Israel kehittyi kuningaskunnaksi ensin ja sen perässä tuli pieni Juuda, jonka pääkaupungista Jerusalemista kehittyi pienen Juudan kuningaskunnan hallinnollinen keskus vasta 900-luvun loppupuolella. Kuningas Salomo on voinut olla olemassa alueellisena heimopäällikkönä, mutta hän ei todennäköisesti ole hallinnut valtavaa, rikasta imperiumia, vaan nämä piirteet ovat häneen myöhemmin liitettyjä ominaisuuksia, joilla on haluttu korostaa Jerusalemin ja Juudan erityisasemaa.
Myös Raamatussa on kuvattu foinikialaisten ja israelilaisten välisiä hyviä suhteita. Kuninkaiden kirjassa Israelin kuningas Ahab menee naimisiin Sidonin prinsessan Iisebelin kanssa (1. Kun. 16:31). Kertomus on siinä mielessä mielenkiintoinen, että siinä on hyvin paljon samoja piirteitä aiempaan kuvaukseen kuningas Salomosta. Onkin ehdotettu, että Salomon tarina on lainattu häntä tunnetummalta ja menestyneemmältä kuninkaalta, koska se sopii historiallisesti huomattavasti paremmin nimenomaan pohjoiseen Samariaan 900-luvulle, kuin eteläiseen Jerusalemiin 1000-luvulle. Esimerkiksi kuvaus Salomon sotavaunuista ja 12 000 ratsuhevosesta (1. Kun 4:26) on anakronismi ja todennäköinen lainaus myöhemmältä ajalta, koska ratsuväen käyttö sodassa yleistyi vasta myöhemmin 900-luvun aikana. Muutenkin Kuninkaiden kirjan kuvaus Salomosta ja kuningas Hiramista sopii erinomaisesti yhteen niiden löytöjen kanssa, joita nimenomaan Samariasta on tehty. Näin ollen Raamattuun perustuva hypoteesi yhtenäisestä, Jerusalem-keskeisestä kuningaskunnasta on mitä todennäköisimmin virheellinen. Pohjoisvaltio Israel kehittyi kuningaskunnaksi ensin ja sen perässä tuli pieni Juuda, jonka pääkaupungista Jerusalemista kehittyi pienen Juudan kuningaskunnan hallinnollinen keskus vasta 900-luvun loppupuolella. Kuningas Salomo on voinut olla olemassa alueellisena heimopäällikkönä, mutta hän ei todennäköisesti ole hallinnut valtavaa, rikasta imperiumia, vaan nämä piirteet ovat häneen myöhemmin liitettyjä ominaisuuksia, joilla on haluttu korostaa Jerusalemin ja Juudan erityisasemaa.
Vihollinen tuli idästä - Israel ja Juuda mesopotamialaislähteissä
Israelin kehittyminen itsenäiseksi kuningaskunnaksi oli mahdollista alueella pidempään vallinneen valtatyhjiön vuoksi. Tilanne kuitenkin muuttui radikaalisti, kun Neo-Assyrian valtakunta nousi Mesopotamiassa hallitsevaan asemaan 900-luvun aikana. Assyrian kuningas Shalmaneser III (858 - 824 eaa.) harjoitti aggressiivista valloituspolitiikkaa ja teki useita hyökkäyksiä myös Kanaanin alueelle. Häntä vastassa oli Damaskoksen ja Hamathin kaupunkien johtama liittouma, jossa oli assyrialaisten lähteiden mukaan mukana myös "Ahab israelilainen". Taisteluita käytiin yli kymmenen vuoden ajan ja ne päättyivät ilmeisesti jonkinlaiseen tasapeliin. Shalmaneserin kuoltua sisäiset valtataistelut heikensivät Assyriaa, kunnes kuningas Adad-nirari III (810 - 783 eaa.) vakiinnutti vallan itselleen. Assyriasta löydetyssä taulussa Adad-nirari kehuu voitoillaan Damaskoksesta ja kertoo useiden alueen kuninkaiden maksaneen hänelle suojelurahaa (eng. tribute). Mukana tässä listassa on myös Samarian kuningas Jooas (2. Kun. 13:10-13), jonka kerrotaan kyllä taistelleen Juudaa ja Damaskosta vastaan, mutta sodasta Assyriaa vastaan ei ole Raamatussa mainintaa.
Assyrian valtakunnan laajeneminen vuosina 824 - 671 eaa. Keltaisella värillä keskeltä karttaa löytyy pieni Juuda, joka oli pitkään Assyrian vasallina. (Wikimedia Commons)
Israelin historian kannalta merkittävimpiä assyrialaiskuninkaita oli vuosina 745 - 727 eaa. hallinnut Tiglath-Pileser (2. Kun 15:19). Assyriasta löytyneiden kirjoitusten mukaan hän valloitti Damaskoksen ja rannikon filistealaiskaupungit, liitti osia Israelista valloitettuihin alueisiin ja teki Israelista ja Juudasta Assyrian vasallivaltiot. Taisteluissa assyrialaiset tappoivat Israelin kuninkaan Pekahin ja asettivat Hoosean kuninkaaksi (vrt. 2. Kun. 15:30). Tiglath-Pileserin kuoltua vuonna 727 Israelin pohjoisvaltio nousi kapinaan, mutta viisi vuotta myöhemmin Assyrian kuningas Shalmaneser V murskasi israelilaisten kapinan ja pakkosiirsi sen asukkaat muualle Assyrian valtakuntaan. Seuraavan vuosikymmenen aikana Shalmaneserin seuraaja Sargon II muokkasi Samariasta Assyrian provinssin. Israelin pohjoisvaltio oli lakannut olemasta ja Juudasta oli tullut Assyrian vasalli.
Sargon II kuoleman jälkeen Jerusalemin kuningas Hiskia nousi kapinaan Assyriaa vastaan (2. Kun. 18:7). Kapina ei kuitenkaan ollut niin menestyksekäs, kuin Kuninkaiden kirja antaa olettaa, vaan johti linnoitettujen kaupunkien tuhoon Juudassa ja Jerusalemin piiritykseen. Jesajan kirja muistelee tuota tuhoa (Jes. 1:7-8):
7 Teidän maanne on autiona, teidän kaupunkinne ovat tulella poltetut; teidän peltojanne syövät muukalaiset silmäinne edessä; ne ovat autioina niinkuin ainakin muukalaisten hävittämät. 8 Jäljellä on tytär Siion yksinänsä niinkuin maja viinitarjassa, niinkuin lehvämaja kurkkumaassa, niinkuin saarrettu kaupunki. (KR 92)
Hiskian kapina oli lyhytaikainen ja lyhytnäköinen. Juudan kaupungit tuhottiin rangaistuksena ja sen täytyi maksaa ankarat korvaukset. Yllättävästi kuningas Hiskia sai kuitenkin jatkaa vasallihallitsijana. Tämä kuulostaa ensialkuun erikoiselta, mutta oli yllättävän yleinen tapa Assyrian imperiumin politiikassa. Hallintakoneiston tuhoaminen olisi johtanut vaivalloiseen prosessiin, jossa alueelle olisi pitänyt rakentaa uusi hallinto. Pitämällä vanhan kuninkaan vallassa Assyria varmisti sen, että tulot vasallialueelta säilyivät katkeamattomina mahdollisimman pienillä järjestelyillä. Hiskian epäonnistuneen kapinan jälkeen Juuda oli liitetty tiukasti Assyriaan ja sekä kuningas Esarhaddon (680 - 669 eaa.) että Assurbanipal (668 - 627 eaa.) ovat kuninkaallisissa arkistoissaan listanneet Juudan kuninkaan Manassen vasallikseen, jonka tuli toimittaa suojelurahaa sekä sotilaita Assyrialle. Raamattu ei arvosta Manassea hallitsijana, mutta ilmeisesti hänen hallituskautensa, jonka Kuninkaiden kirja kertoo olleen jopa 55 vuoden mittainen (2. Kun. 21:1), oli erittäin menestyksekäs. Nykyisestä Eilatista Punaisen meren rannalta löydetty satama, jonka osa tutkijoista ja Raamattu liittävät kuningas Salomoon, on todennäköisesti juuri Manassen aikakaudella rakennettu.
Vuoteen 620 eaa. tultaessa Assyrian valtakunta oli paisunut liian suureksi hallita. Assurbanipalin kuoltua levottomuudet ja vasallien kapinat johtivat Assurin kaupungin tuhoutumiseen 614 eaa. Juuda oli tähän aikaan hetkellisesti vasallina Egyptille, joka oli täyttänyt Assyrian jättämän valtatyhjiön Kanaanissa. Vuoteen 605 mennessä Mesopotamiassa oli kuitenkin kasvanut uusi uhka, Uus-Babylonian valtakunta, jonka kuninkaana oli kuuluisa Nebukadnessar II. Hän voitti aluksi egyptiläiset Carchemiin taistelussa, mutta joutui myöhemmin palaamaan Babyloniaan hävittyään Migdolin taistelun vuonna 601. Sekavassa tilanteessa Juuda kapinoi ja Nebukadnessar palasi sinne vuonna 598, vangitsi kuningas Joojakinin ja asetti hänen tilalleen uuden hallitsijan. Sisäiset levottomuudet pakottivat Nebukadnessarin keskittymään Mesopotamiaan ja egyptiläiset hyödynsivät tilanteen tuomalla sotajoukkonsa Kanaaniin. Juudan kuningas Sidkia liittoutui egyptiläisten kanssa, mutta kahdeskymmeneskuudes dynastia ei tullut hänen avukseen, kun Nebukadnessar II hyökkäsi Jerusalemiin uudelleen vuonna 586 eaa. Kaupunki tuhottiin ja sen asukkaat siirrettiin Babyloniaan. Huomionarvoista on, että pakkosiirto ei koskenut maaseutua, jonka väestöstä ei ole havaittavissa muutosta arkeologisissa tutkimuksissa. Ainoastaan Jerusalem hävitettiin ja kaupunki oli asumattomana aina vuoteen 450 eaa.
Pakkosiirtolaisuus ja sen jälkeen
Jerusalemin tuho vuonna 586 eaa. oli totaalinen. Se kirjaimellisesti hävitettiin maan tasalle. Tämäkään tapa ei ollut poikkeuksellinen, sillä myös Babylonin kaupunki oli hävitetty Assyrian toimesta vain sataa vuotta aiemmin, kun kuningas Sanherib tuhosi sen rangaistuksena jatkuvista levottomuuksista. Yleensä tähän työlääseen ja aikaa vievään prosessiin ei kuitenkaan ryhdytty, koska oli hyödyllisempää alistaa kilpailevat kaupunkivaltiot vasalleiksi ja kerätä niiltä veroa. Jerusalemin kohtaloksi tuli mahdollisesti se, että Nebukadnessar ei halunnut hallitsevan eliitin enää haikailevan Egyptin suojelukseen. Samalla kaupungista saatiin näytösluonteinen varoitus muille, jotka kenties haaveilivat Babyloniasta irrottautumista. Sama kohtalo olisi todennäköisesti odottanut myös rannikkokaupunki Tyrosta, jota kyseinen kuningas piiritti kärsivällisesti kokonaiset 13 vuotta. Rannikon saarelle rakennettu Tyros kuitenkin kesti piirityksen, koska sitä pystyttiin huoltamaan mereltä. Tämä siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Raamatun Hesekiel oli varma siitä, että Tyrosta odottaa Jerusalemin kohtalo (Hes. 26:1-21).
Babylonian pakkosiirtolaisuuteen siirretty Juudan eliitti ei siirtynyt vankeuteen. Kuninkaalle myönnettiin eläke ja siirtolaiset asutettiin Babyloniin ja sen lähiseuduille, missä he alkoivat toimia omissa ammateissaan. Tulokkaat saivat myös säilyttää oman uskonnollisen identiteettinsä ja vaikuttaisikin, että myöhempi juutalaisuus ja juutalainen identiteetti rakentuikin hyvin voimakkaasti juuri näiden pakkosiirtolaisten keskuudessa. Tämä näkyy voimakkaasti erityisesti Vanhan Testamentin tematiikassa synnistä. Babyloniaan siirretyllä eliitillä, johon kuului myös oppineet kirjurit, oli teologinen ongelma. Yleisesti vallinneen käsityksen mukaan kaupungin valloittaminen tarkoitti myös voittoa jumalallisessa maailmassa. Näin ollen Babylonian pääjumala Marduk oli voittanut Yahwen ja osoittanut olevansa voimakkaampi. Mitä hyötyä oli palvella voimatonta jumalaa? Vastaus löydettiin toisesta alueella vallalla olleesta hyvin perinteisestä ja yleisestä uskonnollisesta käsityksestä. Jumalan ja ihmisen suhde oli sama kuin kuninkaan ja alamaisen. Alamainen odotti suojelua kuninkaalta ja kuningas odotti, että alamainen vuorostaan hoitaa omat velvollisuutensa, kuten toimittaa kuninkaalle osuuden viljasadostaan. Koska Jumala ei voinut toimia väärin, täytyi syyllisen olla ihminen. Ihminen oli siis rikkonut oman osuutensa luonnollisessa maailmanjärjestyksessä, velvollisuutensa Yahwea kohtaan ja aiheuttanut omalla toiminnallaan sen, että Jumala oli hylännyt kaupunkinsa. Syntipukki oli löytynyt ja tätä tematiikkaa alettiin hyödyntää niin laajalti, että siitä tuli myöhemmin Vanhan Testamentin kaanonin muotouduttua yksi tärkeimpiä osia myöhemmässä juutalaisuudessa.
Persian kuningas Kyyroksen valloitettua Babylonian, tarjoutui pakkosiirtolaisille mahdollisuus palata kotiseuduilleen. Raamatun mukaan noin 50 000 ihmistä palasi ja aloitti Jerusalemin jälleenrakennuksen (Esra 2:64-65). Todennäköisesti paluumuuttajia oli huomattavasti vähemmän, koska Juudan alueelta ei löydy arkeologista näyttöä äkillisestä väestönkasvusta (tai väestönlaskusta!) 600-luvulta eaa. Ainoa näkyvä merkki on Jerusalemin kaupungin hävitys ja sitä seurannut autioituminen, joka päättyi vasta 500-luvun puolivälissä noin 450 eaa. Sen sijaan Babyloniasta on löydetty runsaasti merkkejä palestiinalaisen etnisen väestön olemassaolosta tuolta ajalta. Onkin mahdollista, että suuri osa siirrettyjen jälkeläisistä ei ikinä palannut, koska he kotiutuivat niin hyvin. Tämän puolesta puhuu myös se, että Babyloniasta muodostui myöhemmin ensimmäisellä vuosituhannella juutalaisuuden tärkeimpiä keskuksia sen jälkeen, kun roomalaiset olivat karkoittaneet juutalaiset Jerusalemista.
Jerusalemin jälleenrakennus historiallisessa aikakehyksessä vuoden 450 eaa. jälkeen ajoittuu Persian valtakunnan ja Egyptin käymiin sotiin. Akhamenidien hallitsijasuku oli jo kuningas Kambyseen (530 - 522 eaa.) aikana valloittanut Egyptin ja pitänyt sitä siitä asti hallussaan. Suuri imperiumi ajautui kuitenkin sisäisiin valtataisteluihin kuningas Xerxeen (486 - 465 eaa.) valtakauden jälkeen ja Egypti onnistui levottomuuksien jälkeen irtaantumaan Persiasta vuonna 404 eaa. Näitä levottomuuksia hillitäkseen persialaiset todennäköisesti kokivat tarvetta vahvistaa myös Palestiinassa sijainneita strategisia kohteita muureilla, koska Jerusalemin kanssa yhtä aikaa varustettiin myös Lachishin, Beer-Sheban ja Aradin kaupungit.
Yahwen palvonnan monet muodot pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla
Babyloniasta palanneilla Jerusalemin pakkosiirtolaisilla ei ollut yksinoikeutta Yahwen palvontaan. Gezirim-vuorella tehdyissä kaivauksissa on löydetty 500-luvulla rakennettu Yahwen temppeli, jossa alueen samarialaiset harjoittivat omaa versiotaan alueen uskonnosta. Samaan aikaan myös Egyptissä Elephantinen saarella eli oma Yahwe-jumalaa palvonut yhteisö, jossa Yahwella oli myös puoliso Anat-Yahu. Näiden lisäksi Alexandriassa ja Babyloniassa tiedetään olleen merkittäviä juutalaisyhteisöjä. Yahwen lisäksi Palestiinassa palvottiin edelleen Asera-jumalatarta ainakin persialaisajan loppuun asti vuoteen 330 eaa., mikä näkyy pienissä jumalatarpatsaissa, joita maaseudulta löytyy runsaasti kaikilta tätä edeltäviltä aikakausilta. Persialaisajalta on löytynyt myös kolikko, jossa Yahwe kuvataan antropomorfisena hahmona, mikä ei myöskään tue teoriaa, että moderni raamatullinen jumalakäsitys olisi ollut kehittynyt vielä kovinkaan pitkälle.
Viidennessä Mooseksen kirjassa kielletään jumalakuvat, mutta tässä persialaisajalla lyödyssä kolikossa on kuvattuna Yahwe sotavaunuissa. Valtaeliitin näkökulmasta ei siis ollut tavatonta kuvata jumalaa ainakaan vielä pakkosiirtolaisuuden jälkeenkään. (Wikimedia Commons)
Persian jälkeen seurasi hellenistinen aika
Vuonna 333 eaa. Aleksanteri Suuri valloitti Palestiinan ja seuraavien kolmen vuoden aikana koko Persian imperiumin. Hänen kuoltuaan valtakunta jaettiin neljään osaan ja Palestiina jäi Ptolemaiosten Egyptin ja Seleukidien valtakuntien väliin. Koko kolmannen esikristillisen vuosisadan ajan nykyinen Israelin alue oli osa hellenististä Egyptiä, kunnes 198 eaa. seleukidit onnistuivat valloittamaan alueen. Vuonna 168 eaa. alkaneen Makkabealaiskapinan seurauksena syntyi hetkellisesti jälleen itsenäinen juutalaisvaltio, joka mm. tuhosi Samarian Gezirimissä olleen temppelin sodassa vuonna 110 eaa. Itsenäisyys ei kuitenkaan ollut pitkäikäistä, sillä kaukana lännessä oli kasvanut suurvalta, joka pian tulisi nielaisemaan myös Palestiinan osaksi imperiumiaan. Tämä tapahtui roomalaisen kenraalin Pompeius Suuren toimesta vuonna 63 eaa.
TL;DR - Too Long Didn't Read
Vanhan Testamentin kertomukset ovat historiallinen dokumentti, jota voidaan käyttää yhtenä lähteenä tutkittaessa Israelin historiaa. Se ei kuitenkaan ole historian oppikirja sellaisenaan, eikä kuvaa historiaa, kuten me nykyään sen ymmärrämme. Vaikka osaan Raamatun kuvaamista tapahtumista löytyy myös historiallinen yhteys, on suuri osa teksteistä enemmän tai vähemmän huomattavasti myöhemmin tehtyä pienen ryhmän tulkintaa suullisesta perimätiedosta ja irrallisista kirjakääröistä. Vuosituhannen vaihteen jälkeen alkanut monarkian aika on ollut ohikiitävän lyhyt hetki, jota on edeltänyt ensin Egyptin ylivalta ja sen jälkeen Assyrian, Babylonian, Persian, Makedonian, Ptolemaiosten, Seleukidien, Rooman, arabien, ristiretkeläisten ja sen jälkeen taas arabien valta alueella. Näin on jatkunut siihen asti, että Israelin valtio on virallisesti itsenäistynyt Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1947. Nykyisten israelilaisten esi-isät, historiallisen Palestiinan pieni kansa, ovat kuitenkin kaikesta huolimatta vaikuttaneet merkittävästi koko länsimaiseen oikeuskäsitykseen ja ihmiskuvaan tallettamalla ja muokkaamalla omansa lisäksi sumerilaista, egyptiläistä, kanaanilaista, assyrialaista, babylonialaista, meedialaista, persialaista, kreikkalaista ja roomalaista kulttuurista perintöä kirjoituksiin, joiden pohjalta on syntynyt se kirjakokoelma, jonka me tunnemme Raamatun Vanhana Testamenttina. Kirjana, joka yhä tänä päivänä innoittaa miljardeja ihmisiä.
Kirjallisuutta
Cogan M. Into Exile - From the Assyrian Conquest of Israel to the Fall of Babylon. Coogan M. D. (toim.) The Oxford History of the Biblical World. 1998.
Greenspoon L. J. Between Alexandria and Antiocs. Jews and Judaism in the Hellenistic Period. Coogan M. D. (toim.) The Oxford History of the Biblical World. 1998.
Hulme D. Israel Exiled. Luettavissa osoitteessa: https://www.vision.org/history-ancient-israel-exiled-7465 (luettu 28.2.2019)
Leith M. J. W. Israel among the Nations - The Persian Period. Coogan M. D. (toim.) The Oxford History of the Biblical World. 1998.
Schiffman L. H. The Land of Israel in the Hellenistic Age. Luettavissa osoitteessa: https://www.myjewishlearning.com/article/palestine-in-the-hellenistic-age/ (luettu 28.2.2019)
Wikipedia
- https://en.wikipedia.org/wiki/Assyrian_captivity
- https://en.wikipedia.org/wiki/History_of_Israel
- https://en.wikipedia.org/wiki/Siege_of_Jerusalem_(63_BC)
- https://en.wikipedia.org/wiki/Tel_Dan_Stele
- https://en.wikipedia.org/wiki/Yehud_coinage
Wilson R. F. Life of David: Maps and Graphics. Luettavissa osoitteessa: http://www.jesuswalk.com/david/life_of_david_maps_and_graphics.htm (luettu 24.2.2019)
Kommentit
Lähetä kommentti